Kukaan, ei koskaan.

Minusta tuntuu, tai alkaa tuntua, että elämä on sentakia, että me opittas sen olevan täysin epäreilua. Täysin käsittämätöntä. Mutta se taitaa olla hyväks meille. Ehkä meidän pitää oppia. Vuosi 2011 opetti mua paljon, se kasvatti mua ihmisenä. Mutta välillä mun usko ja toivo oli täysin kadoksissa, itkin ja nauroin vuorotellen, kun en tiennyt kumpaako pitäisi tehdä. Usein yksin olessani pelkäsin yksinäisyyttä, usein porukassa ollessa pelkäsin massaa. Se oli outoa mulle. Se oli uutta ja pelottavaa. Mutta vaikka yritin kertoa muille mun pahasta olosta, ja ehkä jotenkin sainkin sen nostettua esiin, mua yritettiin ymmärtää. Mutta, tosi asiassa en mä osannukaan kertoo sitä, mitä mun piti. Ja edelleen mä ajattelen tätä, nää tunteet vaivaa mua. Mutta mä olen päättänyt, että tämä vuosi on edellistä parempi, mä olen parempi ihminen. Vahvempi.

Mä oon tyytyväinen mun elämään, mulla on ihan äiti ja iskä, ihana pikkusisko. Mulla on maailman parhaimmat ystävät, joiden tiedän olevan mun lähellä, tukena ja selkärankana. Kiitos. Mulla on ihana päiväkirja, joka kuuntelee aina, mulla on ihana luonnoslehtiö, joka pukee mun tunteet sanoiks, mulla on ihanat kirjat, joiden kautta pääsen kauaks pois tästä maailmasta. Mikään ei vois olla just nyt, juuri tällä hetkellä, huonommin.

Mä olen onnellinen.

xxx, Emilia